Possu lukee parhaillaan kirjaa Kirjeitä Japaniin. Sen on kirjoittanut Vappu Kannas. Kirjassa on lähettämättömiä kirjeitä vanhalle lapsuudenystävälle, joka on lopettanut yhteydenpidon. Miltä tuntuu menettää ystävä? Siitä miltä tuntuu rakkaussuhteen loppuminen, on puhuttu ja kirjoitettu paljon, mutta yhtä lailla koskee ystävän menetys. Siitä kirjoittaa nyt Vappu. Samalla tulee muisteltua lapsuus- nuoruus- ja kouluvuosia. Niitä lukiessa Possunkin ajatukset hiipivät varkain niihin omiin muistoihin. Kouluun. Ala-asteelle. Haluatteko kuulla, mitä Possun mieleen muistui yhtäkkiä? Ette? Kerron silti.
Ihan koulu-uran alussa, ekaluokalla, Possukin oli hyvin aktiivinen. Possu viittasi! (Tää tapa karsiutui kyllä sujuvasti myöhemmin.) Siihen aikaan kaikki tavoittelivat huomiota viittaamalla. Oli tulossa joulujuhla. Possun luokka esitti näytelmää. Opettaja kyseli vapaaehtoisia rooleihin. Tääkin oli hämmästyttävää ekaluokkalaisen innostusta. Ihan kaikki viittailivat kilpaa ja toivoivat pääsevänsä rooleihin. Possu ei muuten tainnut kuitenkaan vaikuttaa erityisen ulospäinsuuntautuneelta moiseen. Possun pettymykseksi aina valittiin joku muu. Pikku-Possu kuitenkin viittasi koko ajan innokkaasti. Lopulta opettaja armosta antoi yhdet vuorosanat Possullekin. Possun sanat tulivat heti sen jälkeen, kun ovelta kuului koputus ja ne kuuluivat näin : - Liisa menepäs katsomaan kuka siellä ovella on! (Arvaatteko kuka mahtoi olla?) ;)
Rooli oli merkittävä ottaen huomioon, että Possu muistaa sen vielä näinkin pitkän ajan kuluttua!! Muistaa myös sen esiintymisinnon, joka siihen aikaan vielä oli. Ja pettymyksen, kun ei saanutkaan rooleja. Seuraavina vuosina ei moista intoa tainnut enää ollakaan ja aika pian se vaihtui suorastaan esiintymispeloksi. Kokemuksen syvällä rintaäänellä toteaa tässä iso sika, että sitä pienten ekaluokkalaisten esiintymisintoa kannattaisi varmaan mahdollisimman paljon hyödyntää ja rohkaista, innostaa esiintymään, sillä sitä intoa tarvitsee myöhemmin se epävarma murrosikäinen. Epävarmasta aikuisesta puhumattakaan. ;)
Toinenkin viittausmuisto Possulla on. Jostain syystä koulun yleisurheilukisojen paperille kirjatut tulokset oli oppilaiden keskuudessa hyvin suosittuja. Kun ne oli aikansa seisseet seinällä, opettaja otti ne pois ja kysyi haluaako joku? Kaikki halusivat. Opettaja jakoi niitä suurina aarteena. - Kuka haluaa pituushyppytulokset? - Minäminäminä!! Kaikki viittasivat. - Kuka haluaa korkeushyppytulokset? -Minäminä. Tästä kehkeytyi samanlainen viittauskilpailu kuin näytelmärooleistakin. Lopulta Possukin sai jotkut tulokset itselleen. Possu laittoi ne koululaukkuunsa. (Siihen aikaan ei ollut muodissa pitää reppuja. Koululaukku oli epäkäytännöllinen olalla kannettava.) Kotona Possu esitteli ylpeänä paperia. -Opettaja antoi nää mulle!! - No kumma. Mitä varten se sinulle ne antoi? Mitä niillä tekee?Äitipossu ihmetteli harmistuneena turhasta paperiroskasta. - En mä vaan tiedä, Possu vastasi. Possu ei tohtnut kertoa itse niitä kinunneensa, koska ei oikeastaan itsekään tiennyt mitä niillä pitäisi tehdä.
Oonkohan mä kertonut nää jo ennenkin täällä? Kuulosti jotenkin tutulta. Ehkä, ehkä ei? Mutta eikö oo hassua, voitteko mitenkään uskoa, että Possukin on joskus ihan oikeesti ollut pieni ekaluokkalainen??!!
Toki uskon, jokainen metsänväestä on ollut penikka, niin Iso sika porsaana kuin Sus' hukanpentuna. Muistan yden muiston, kipeän. Kaaduin portaissa ja polven löin sellaiseen paksuun mattoon mihin pyynittiin jalat, vieläki arpi kuistona. Esiinnyin ala-asteella näytelmässä seitsemästä veljeksestä, olin se opettaja. AAA? aaa Sitä kautta sain ensimmäisen keikankin, esiinnyimme poliisien pikkujoulussa, maijalla saatiin kyyti ja kaksi kymmpiöä käteen. Myöhemmin olen tienannut esiintymisellä jopa satasia. Ja poliisimaijalla on ajeltu, tosin vain siellä maijan sikaosastossa eli kopissa, lukkojen takana. Vain asiaan tulokulma siis muuttui vuosien mittaan, heh.
VastaaPoistaTällaisia tarinoita lisää, possu on parhaimmillaan!! Ihania hetkiä, pieniä, suuria, tapahtuneita kauheita ja innostavia!
Samaa mieltä innon säilyttämisestä, joillakin riittää muutaman huonosti valikoitu kommentti ja esiintymisinto vaihtuu kauhuksi, vars jos ne sanat tulee auktoriteetin suusta.
Ei ole kuultu ennen, mutta kait ne Possulle kuulostaa tutulta, omat muistot. Minun esiintymisintoni karsivat kanssaopiskelijat heti, kun astuin koulunpihaan. Ulkonäössäni oli kaikki väärin. Aina silti pääsin näytelmään esittämään herranenkeliä, joka seisoi kaiken kansan edessä. Saikon roolin, koska opettaja sääli minua vai koska minulla oli enkelille sopiva pitkä, paksu ja suora tukka?
VastaaPoistaEi ollut tuttuja muistoja, mutta toi kyllä mieleen omat Pöllönpoikasen muistot. Possun ja Suen kanssa olen samaa mieltä, että esiintymisintoa ja kaikkea muutakin intoa pienillä ihmisillä pitää kannustaa, niin päiväkodissa kuin koulussakin.
VastaaPoistaPöllöllä tuli ihan ensimmäisenä ekaluokalta mieleen muisto, kun opettaja kyseli kaikilta, kellä on siskoja ja veljiä.
Pikkupöllö oli "päivähoidossa" vaarilla ja muorilla, siellä oli kaksi setää, joiden kanssa ikäeroa oli 5 vuotta ja 9 vuotta. Sitten oli tietysti vähän nuoremmat kaupunkilaisserkut, jotka tuli välillä kaupungista maalle.
Välillä Pikkupöllö oli toisessa mummolassa, jossa oli kaksi tätiä, ikäeroa heihin 7 ja 9 vuotta, 2 enoa joihin ikäeroa 10 ja 11 vuotta. Ja kaupunkilaisserkkuja.
Että olikos sitten mikään ihme, kun lopulta tuli Pikkupöllön vuoro vastata kysymykseen "Onkos Pikkupöllöllä sisaruksia?" - no kyllähän opettaja vastauksen tiesi - menikin sormi suuhun, ja vastaus oli "En minä tiedä"
No nyt isona Pöllönä tiedän, että on yksi sisko(puoli), joka on Pojan kanssa melkein saman ikäinen ja olivat yhdessä oikeita rasavillejä. Näin jälkikirjoituksena mainittakoon.
Samantapaisia koulumuistoja mullakin. Ja paljon surullisia. Mieluiten jätän muistelematta.
VastaaPoistaYksi mukava muisto putkahti kuitenkin kyselemättä mieleen: ala-asteen koulu oli iso nelikerroksinen kolossi (500 oppilasta ympäri maalaiskunnan) ja siinä oli isot ikkunat, joiden alla sellanen ilmanvaihtorako. Sisäpuolella metallinen säätösysteemi. Toukokuussa vähän ennen koulujen loppua niihin rakoihin tuli oleilemaan varpusia, joiden tirskutus ilahdutti keväisiä koulutunteja. Yhä vieläkin, kun kuulen varpusparven iloista rupattelua, tulee mieleen aurinkoinen luokkahuone ja kesäloman innokas odottelu.
Kiva, että muutkin innostuivat muistelemaan! :)
VastaaPoista