Possu lukee parhaillaan kirjaa Kirjeitä Japaniin. Sen on kirjoittanut Vappu Kannas. Kirjassa on lähettämättömiä kirjeitä vanhalle lapsuudenystävälle, joka on lopettanut yhteydenpidon. Miltä tuntuu menettää ystävä? Siitä miltä tuntuu rakkaussuhteen loppuminen, on puhuttu ja kirjoitettu paljon, mutta yhtä lailla koskee ystävän menetys. Siitä kirjoittaa nyt Vappu. Samalla tulee muisteltua lapsuus- nuoruus- ja kouluvuosia. Niitä lukiessa Possunkin ajatukset hiipivät varkain niihin omiin muistoihin. Kouluun. Ala-asteelle. Haluatteko kuulla, mitä Possun mieleen muistui yhtäkkiä? Ette? Kerron silti.
Ihan koulu-uran alussa, ekaluokalla, Possukin oli hyvin aktiivinen. Possu viittasi! (Tää tapa karsiutui kyllä sujuvasti myöhemmin.) Siihen aikaan kaikki tavoittelivat huomiota viittaamalla. Oli tulossa joulujuhla. Possun luokka esitti näytelmää. Opettaja kyseli vapaaehtoisia rooleihin. Tääkin oli hämmästyttävää ekaluokkalaisen innostusta. Ihan kaikki viittailivat kilpaa ja toivoivat pääsevänsä rooleihin. Possu ei muuten tainnut kuitenkaan vaikuttaa erityisen ulospäinsuuntautuneelta moiseen. Possun pettymykseksi aina valittiin joku muu. Pikku-Possu kuitenkin viittasi koko ajan innokkaasti. Lopulta opettaja armosta antoi yhdet vuorosanat Possullekin. Possun sanat tulivat heti sen jälkeen, kun ovelta kuului koputus ja ne kuuluivat näin : - Liisa menepäs katsomaan kuka siellä ovella on! (Arvaatteko kuka mahtoi olla?) ;)
Rooli oli merkittävä ottaen huomioon, että Possu muistaa sen vielä näinkin pitkän ajan kuluttua!! Muistaa myös sen esiintymisinnon, joka siihen aikaan vielä oli. Ja pettymyksen, kun ei saanutkaan rooleja. Seuraavina vuosina ei moista intoa tainnut enää ollakaan ja aika pian se vaihtui suorastaan esiintymispeloksi. Kokemuksen syvällä rintaäänellä toteaa tässä iso sika, että sitä pienten ekaluokkalaisten esiintymisintoa kannattaisi varmaan mahdollisimman paljon hyödyntää ja rohkaista, innostaa esiintymään, sillä sitä intoa tarvitsee myöhemmin se epävarma murrosikäinen. Epävarmasta aikuisesta puhumattakaan. ;)
Toinenkin viittausmuisto Possulla on. Jostain syystä koulun yleisurheilukisojen paperille kirjatut tulokset oli oppilaiden keskuudessa hyvin suosittuja. Kun ne oli aikansa seisseet seinällä, opettaja otti ne pois ja kysyi haluaako joku? Kaikki halusivat. Opettaja jakoi niitä suurina aarteena. - Kuka haluaa pituushyppytulokset? - Minäminäminä!! Kaikki viittasivat. - Kuka haluaa korkeushyppytulokset? -Minäminä. Tästä kehkeytyi samanlainen viittauskilpailu kuin näytelmärooleistakin. Lopulta Possukin sai jotkut tulokset itselleen. Possu laittoi ne koululaukkuunsa. (Siihen aikaan ei ollut muodissa pitää reppuja. Koululaukku oli epäkäytännöllinen olalla kannettava.) Kotona Possu esitteli ylpeänä paperia. -Opettaja antoi nää mulle!! - No kumma. Mitä varten se sinulle ne antoi? Mitä niillä tekee?Äitipossu ihmetteli harmistuneena turhasta paperiroskasta. - En mä vaan tiedä, Possu vastasi. Possu ei tohtnut kertoa itse niitä kinunneensa, koska ei oikeastaan itsekään tiennyt mitä niillä pitäisi tehdä.
Oonkohan mä kertonut nää jo ennenkin täällä? Kuulosti jotenkin tutulta. Ehkä, ehkä ei? Mutta eikö oo hassua, voitteko mitenkään uskoa, että Possukin on joskus ihan oikeesti ollut pieni ekaluokkalainen??!!